Nyt olemme viettämässä viimeistä lomapäivää Singaporen Value Thompson-hotellin uima-altaalla. Vain yksi on joukosta poissa. Ei, tällä kertaa se ei ole Nikolai, vaan MixMax-Mika nukkuu vielä huoneessa, koska meillä meni eilen viimeisen illan vietto jonkun verran pitkäksi. Nikolailla sitä vastoin on jo näin aamukymmeneltä täysi otto päällä. Tietysti auringonotto. Tässä altaalla on vielä kolme muutakin ihmistä, tällä kertaa naisia, mutta jos yhtään vanhat merkit paikkaansa pitävät niin kohta olemme me Suomipojat keskenämme. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta lämpötilan ollessa varjossa jonkun verran yli 30.

Eilen illalla lyötiin vähän nippuun matkamme antia, ja ainakin mie sain sen kuvan, että kaikki olivat olleet erittäin tyytyväisiä matkan antiin kaikin puolin. Paljon on nähty ja koettu, mutta paljon jäi vielä näkemättä ja ennen kaikkea kokematta. Jos tällä reissullamme avartui hiukkasen myös lompakko, niin huomattavasti enemmän avartui maailmankuva. Singaporessa näkee mitä kaikkea hienoa rahalla saa ja Indonesian puolella näimme mitä kaikkea rahan puute aiheuttaa. Tästäkin hotellin altaalta, joka sijaitsee seitsemännessä kerroksessa, katsottuna näkyy kymmeniä ellei satoja pilvenpiirtäjiä ja kaduilla huristelevia Ferrareja, Lamborghineja ja Civiceja. Singaporessa on täystyöllisyys ja valtio takaa asunnon kaikille. Singaporen bruttokansantuote per asukas on 45000 eur, Suomen 35000 ja Indonesian 4500. Indonesian puolelle mentäessä tuntui kuin olisimme matkanneet ajassa vähintään 50 vuotta taaksepäin. Köyhyydestä ja materiaalisesta puutteesta huolimatta ihmiset tuntuivat elävän siellä kohtalaisen tyytyväisinä elämäänsä. Näimme taas kerran ettei kaikkea voi mitata rahassa.  Matkamme olisi ollut jonkun verran tylsempi jos olisimme käyneet vain Singaporessa tai vain Bintan/Batamissa.

Edelleen en voi olla ihmettelemättä miten hyvin kaikki on reissullamme sujunut. Mitään kommelluksia ei ole ollut, ei sairastumisia, mitään ei ole varastettu, ketään ei ole huijattu jne. Tietysti Singaporessa on niin tiukat lait ja kovat tuomiot, että täällä voi turisti melko huoletta tohottaa menemään pienessä sievässäkin, mutta Indonesiassa olisi luullut jotain ongelmia tulevan vastaan johtuen suuresta elintasoerosta paikallisten ihmisten ja Suomen valtion virkamiehen välillä. Ehkäpä tuo ihmisluonne täälläpäin maailmaa on vain hiukan erilainen verrattuna esim. meidän itäisen naapurimme ihmisiin. Tai vaikka meihin suomalaisiin. Olen ihan varma, että jos tällä tavoin olisimme pari viikkoa hilluneet Lappeenrannan yössä, niin kahinoita olisi varmasti ollut. Jos ei muusta niin työkavereiden kanssa työasioista.

Kuten ennakkoon arvelin, työasioita ei täällä juurikaan puitu. Yhden suullisen huomautuksen jouduin Matsille antamaan kun hän meinasi innostua puimaan työjuttuja. Harrylle riitti yleensä pikku mulkaisu ja hän tajusi vaihtaa puheenaihetta. Kaukon ja Mixun välisistä työkeskusteluista en niin välittänyt, kun en niistä mitään ymmärtänyt, sen verran oli herroilla silloin salausta päällä puheessaan.

Ryhmämme koostumus oli kyllä ehdotonta huippuluokkaa.  Veljeni Kauko kyllä eilen väitti, että tällä pariviikkoisella meille kävi samoin kuin Deerhunter-elokuvassa. Joka äijä muuttui ja/tai paljasti todellisen minänsä. Mie taas väitän, ettei kenenkään käyttäytyminen yllättänyt minua.

Harry oli oma loistava itsensä; tulee toimeen kaikkien kanssa kansallisuudesta riippumatta, osaa nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta, kamera käy salamannopeasti ennen kuin muut edes tajuavat mitä mies kuvaa. Ja aurinkoa, sitä Harry palvoo. Se näkyy kyllä nyt herran rusketuksestakin, mies näyttää ihan paikalliselta, paitsi että on reilut puolimetriä pidempi. Tietämättömille tiedoksi, että Harry the Bush (=puska) -taiteilijanimi ei tule genitaalialueen karvoituksesta vaan on ihan ammatillinen.

Ribo ei ole koskaan mikään porukan äänitorvi, mutta mukana jutussa kuin jutussa omalla persoonallisella tavallaan. Jo totuttuun tyylinsä töksäyttelemällä hän esitteli jyrkkiä mielipiteitään.  Ribon äänekäs haukotus rikkoi mukavasti/inhottavasti hiljaisuuden muun porukan ollessa vaipumassa uneen tai nirvanaan. Ribo oli yksi niistä, jonka Lumia –pannu jyskytti lannissa tunti toisensa jälkeen. Ribo piti muuta porukkaa tietoisena Suomen tilanteesta joskus ehkä vähän liiankin tarkkaan.

Mats. Mitä voi odottaa mieheltä, joka omaa ruotsalaisen jääkiekkoilija-postimiestaustan. No siltähän voi odottaa mitä vaan, mutta olisin mie odottanut että postimerkkejä hän olisi jostain löytänyt. Mutta ei, kortit meinasi jäädä lähettämättä. Entisen ruotsalaiskiekkoilijan homoeroottissävytteiset puheet olisivat vieneet Matsin pitkään linnatuomioon Singaporelaisessa vankilassa, mikäli paikalliset viranomaiset olisivat vähän paremmin osanneet meidän kieltämme.  Ajoittain Mats yritti Samsungillaan kestää meidän Lumia-miesten tahdissa, mutta aika onnetonta oli räpellys. Aurinkoa Matskin jaksaa palvoa yli kaiken ja on osaava löytämään hyvät, mutta kalliit ravintolat.

Mixu oli aivan odotetunlainen. Perhe aina etusijalla. Saimme kuulla loputtomia tarinoita Mixun lapsista ja vaimosta. Ajoittain Mixu ajautui myös keskusteluihin paikallisten kanssa ja sitä vasta hauskaa olikin seurata kun kielimuurit murenivat. Reissun loppua kohti taisi koti-ikävä alkaa vähän vaivata, koska Mixun tahti vähän hyytyi. Ensikertalaiselta idän matkaajalta kuitenkin kiitettävä suoritus.

Mikään Nikolainkaan kohdalla ei yllättänyt. Reissun alussa Nikolai oli omimmillaan touhutessaan aina muuta mitä me muut. Bintanissa Nikolai rauhoittui ja osasi todella nauttia Bintanin rauhasta. Ensimmäinen reissu tänne itään ei varmasti jää viimeiseksi. Sen verran tuntui idän eksotiikka kolahtavan Nikolain herkkään sieluun ja jäihän se tuliaisvaimokin vielä hankkimatta. Ja tuolla systeemillä kyllä jää tulevaisuudessakin. Ettei vaan Kiinaan mies suuntaa seuraavaksi kun on osoitteet ja puhelinnumerot tiedossa.

Reissun loppuvaiheessa porukkaamme ilmestyi Kortti-Kake. Tämä lisänimi ei tullut missään nimessä Uno pelin tuoksinassa vaan Chinatownin sokkeloisilla kujilla, jossa arvometalleja kaupataan meille niin edulliseen hintaan. Siinä Master murisi ja Visa vikisi kun veljeni Kauko sijoitteli pääomiaan kultaan. Kaukon loistava tilannetaju hauskuutti meitä monesti, mutta ajoittain sama juttu kuultiin loppuillasta muutaman kerran liikaa, mutta pantaneen se nestehukan piikkiin. Joskus tuntui, että Kauko on vanha Vietnamin sodan veteraani kun hän kertoi paikallisille tietojaan Saigonin yöelämästä.

Ja mie. Mie otin välillä omaa aikaa itselleni ja puuhailin omiani, mutta harmittavan paljon tuli kyllä vietettyä aikaa tämän porukan kanssa. Hauskaa oli näiden veijareiden kanssa, mutta katselkaa itse näitä punoittavia äijiä punaisine silmineen reilut pari viikkoa, niin tiedätte mitä se on.  Kyllä sitä välillä tekee mieli nähdä muutakin. Miun ”huono” puoli on se, etten jaksa kitata kaljaa ihan keskivertotahtiin ja jouduin hohhailemaan omiani kun pojat vähän väliä päättivät ottaa yhden välioluen. Myös rahan käytössä oli meillä pieniä eroja; esimerkiksi kun illalla mikään ei maksanut mitään, niin aamulla pojat päättivät säästää viittä euroa ja ottaa täksi kotiinlähtöpäiväksi vain yhden huoneen myöhemmällä uloskirjautumisella ja luovuttaa kaksi huonetta pois klo 13.00. Nyt sitä ollaan 7 miestä matkalaukkuinemme 8 neliön kopperossa odottelemassa 5 tuntia kentälle lähtöä. Kyllä kannatti säästää.

Kokonaisuudessaan reissumme oli hieno ja porukka loistava. Uusista reissuistakin puhuttiin; esille nousi ainakin Filippiinit, Vietnam, jopa Uusi-Seelantikin joltain asiantuntemattomalta sekä tietysti Kiina. En mie poissulje mitään mahdollisuutta, mutta just nyt tuntuisi että seuraava kohde voisi olla särä Lemillä ja tietysti siinä museolla. Kippurasarveen en näiden veijareiden kanssa nyt lähtisi kun sieltä saa sitä ”kalijaa”.