Sitä tuli sitten pikkujouluyönä nukuttua tämän reissun tähän asti pisimmät yöunet. Me kun olemme yleensä menneet nukkumaan Suomen kellon mukaan ja heränneet Singaporen/Indonesian kellon mukaan. Nyt näköjään alkaa pikku hiljaa tällaisilla kokeneemmillakin idän matkaajilla kroppa tarvita enemmän unta.  

Eilen olivat siis ne varsinaiset kauan odotetut pikkujoulut. Meillehän oli joka ukolle tilattu pikkujouluasusteiksi vaaleanpunaiset nahkastringit, mutta paikallisesta vaatturiliikkeestä loppui nahka Ribon stringien kohdalla ja tilauksemme peruuntui. No, hätä keino keksii. Tuolla Ameriikan maillahan jouluun kuuluu olennaisena osana lahjasukka, johon pukki käy jouluyönä pujottamassa lahjansa. Meillä ei ollut joulusukkia, mutta lentosukat olivat johon pukeuduimme ja lahjamme pujotimme. Keskimääräisesti aika vähälahjaista porukkaa ollaan, kyllä sukissa olisi ollut tilaa suuremmillekin lahjakkuuksille. Näin siis pelkästään lentosukkaan vartemme verhonneena vietimme pikkujoulupäivää hotellin alueella käyskehtien.

Tieto tänne tulostamme lienee jo kiirinyt ympäri Riau-saaristoa, koska porukkaa tulee hotelliin mustanaan meitä ihailemaan. Tai no, ehkäpä mieluummin ihmettelemään. Ihailu voi olla vähän liian rankka ilmaisu, kun bintanilainen näkee ensimmäistä kertaa suomalaisen miehen pieni lahja lentosukassaan röhnöttävän uima-altaalla. Jos ihan totta puhutaan, niin kauhistushan se on, mutta hyvin ymmärtäväisesti nämä paikalliset ovat jaksaneet meille hymyillä. Yksi vähän enemmän kokenut hotellimme työntekijä kertoi ylpeänä nähneensä aiemmin ranskalaisen ja venäläisen ihmisen, mutta me suomalaiset olemme jotain todella ainutlaatuista.

Varsinaiseen hulinaan tunnin ajomatkan päässä olevaan saaren pääkaupunkiin Tanjung Pinangiin päätettiin lähteä illalla. Vuokrasimme auton kuljettajineen 9:ksi tunniksi puoli seitsemästä puoli neljään. Hotellin respassa vähän ihmeteltiin, että mitä hittoa me teemme Tanjung Pinangissa yöllä kun siellä kaikki menee jo iltakymmeneltä kiinni. Pari yökerhoa saattaa olla pidempään auki, oli heidän arvionsa. Me taas ”tiedettiin” että kyllä 200 000 ihmisen kaupungissa on hulinaa pikkutunneille asti.

Pääkaupunkiin mentäessä pitää olla hyvin pukeutunut, joten riisuimme lentosukkamme ja panimme parasta päällemme. Itse ainakin huomasin, ettei lentosukkani ollut löysistynyt yhtään miehuuteni verhona, kyllä se vielä kotilennolla pohkeita tukee. Harryllä voi olla vähän siinä ja siinä.

Autoon varasimme vähän matkaevästä, mikä olikin oiva ratkaisu. Paikallisista ABC-liikennemyymälöistä ei haetakaan mäyräkoiraa janon yllättäessä kuten meillä koti-Suomessa.  Luonnollisesti kuljettajamme ei juurikaan osannut englantia, mutta osasi viedä meidät kaupungin sykkivään sydämeen. Torille. Ja kello kahdeksan illalla. Heti auton ovet avattuamme alkoi huuto kuulua pimeältä torilta. Suurin piirtein samanlainen meteli varman olisi jos Rolling Stones nousisi lavalle aloittelemaan Wembleyn keikkaansa. Ensimmäisinä luoksemme ryntäsivät todennäköisesti äiti ja tytär, iät jotain 25-85 vuotta. Molemmilla oli suuhygienistillä käynnit jääneet jostain syystä väliin ja ikenet kuin HK:n siniset,  paitsi että verestävän punaiset. Pian huomasimme, että tämä pk-yrittäjäperhe tarjosi torilla monenmoista palvelua. Meillä oli tietenkin kupla otsassa joka jannulla ja tiedustelimme mahdollisuutta päästä miestenhuoneeseen. Yhteistä kieltähän ei ollut, mutta tulimme heti ymmärretyiksi johtuen varmaan yleismaailmallisista ”helvetinmoinen kusihätä”- eleistä. Tämä nuorempi huonohampainen lähti ohjaamaan meitä torin halki kohti eräänlaista ”ihmisasumusta”. Painuimme sisään kämppään, joka oli sanalla sanoen hirvittävä. Veljet ottivat valokuvia keittiöstä ja ”WC”:stä, mie en pystynyt, koska miulla oli täysi työ olla oksentamatta. Sen keittiön nähdessäni totesin oman, joskus ehkä vähän sekaisen, keittiöni olevan kliinisyydessään leikkaussaliluokkaa. (BTW toivottavasti koskaan en joudu Bintanilaiseen leikkaussaliin). ”Olohuoneessa” katsoi perheen aikamiespoika tv:tä hirvittävän likaisella patjalla maaten ja katsettaan meihin nostamatta. Oli kai aivan tavanomaista, että 7 vierasta miestä käy heillä ilta-uutisten aikaan kusella. Ei meillä. Vessassa oli puolen neliön posliinilevy lattiassa ja siinä halkaisijaltaan 10 sentin reikä, johon me pojat tähtäilimme. Kyllä meillä oli aivan loistava osumatarkkuus aiempiin toimenpiteiden suorittajiin verrattuna. Seinät olivat nimittäin paskaisia, kirjaimellisesti. Tästä kokemuksestamme talon isäntä tuli pihamaalla meiltä verottamaan 1000 Indonesian rupiaa per virtsa eli n. 8 senttiä henkeä kohden. Sosiaalisessa mediassa liikkuu kuvia tästä edellä mainitusta asumuksesta. Virheellisesti siellä saattaa olla mainintoja, että olisimme syöneet tällaisessa paikassa. Emme ole, kyllä meidän kanssa voi vielä olla kanssakäymisessä ilman pelkoa hepatiitti- yms. tartunnasta.

Taas yhtä kokemusta rikkaampina suuntasimme kohti autoa. Siellä olikin perheen vanhaemäntä loihtinut toripöydälleen olutvalikoimaa meitä houkuttelemaan. Tätä houkutusta veljet eivät voineet ohittaa, joten päätimme ottaa pikaiset pivat. Seuraava houkutus olikin taas todella helppo ohittaa. Perheen 15-17 –vuotias tytär oli puettu leopardikuvioiseen minihameeseen ja käsketty tekemään oma tehtävänsä perheen varainhankinnassa. Säälittävää. Todella. Ostimme tytölle limpparin ja jatkoimme matkaa.

Kuskimme ohjasi meidät johonkin hotelliin, jossa oli karaoke. Sain Harrin ja Matsin revittyä sieltä ulos aika nopeasti ilman isompia vahinkoja. Sitten alkoikin olla pikkujoulupäivällisen aika. Selvittelimme kuljettajamme ja erään ystävällismielisen englantia osaavan baarinpitäjän kanssa mistä voisi löytyä meille sopiva ruokaravintola, siis kaupungin paras. He ehdottivat jotain kiinalaista, joka oli kuulemma kaupungin paras. Sinne siis. Ulkoisilta puitteiltaan ravintola oli ihan hieno, joten odotimme kuola suupielistä valuen juhlapäivällistämme. Ei kinkkua, ei kalkkunaa, ei laatikoita, ei edes lipeäkalaa vaan kanaa eri muodoissa ja Nikolaille tietysti simpukoita. Saatuamme annoksemme totesimme, että tehomaatalous ja geenimanipulointi ei ollut vielä ehtinyt Tanjung Pinangiin. Nämä kanat olivat todennäköisesti kuolleet nälkään tai ainakin kärsineet lihasrappeumasta koko elinikänsä. Luiden päällä oli nahka ja nahan päällä kastiketta. Vau! Energianpuutteesta jo lähes puolikuolleena mie päätin syödä pikkujoulukana-annokseni luineen. Nikolai jätti jostain syystä simpukankuorensa syömättä. Onhan se yleensä syönyt kaiken mitä eteen kannetaan.

Jollain lailla ravittuina lähdimme etsimään yökerhoa. Kuskimme ajoi meidät hienoon Ashton-hotelliin, jonka kellarikerroksesta löytyikin yökerho, jossa paikallinen bändi soitteli helvetinmoisella volyymilla tyhjälle salille. Paikassa oli vähän rahastuksen maku, joten suoritimme näyttävän ulosmarssin ilman hankintoja. Naapurihotellin yökerhossa oli vielä kovemmalla volyymillä soittava bändi ja ei ihan niin kova rahastuksen maku, mutta päätimme jättää senkin paikan ilman meidän rupioitamme vaikka kaikki paikalla olleet (4 tyttöä) meitä jostain syystä kovasti pyytelivät jäämään.

Seuraavaksi päätimme lähteä paluumarssille kohti hotellia. Pojat halusivat vielä matkaevästä, jota löytyikin jo kolmannesta kioskista. Kotimatkalla oli pikkujoulutunnelma bintanilaisittain parhaimmillaan kun Ribo ja Kauko lauleskelivat: ”Herkkua on siellä monenlaista, kuiske kuuluu miltä ruoka maistaa…”. Edes Mixu ja Nikolai eivät olleet kovin ratiritiralla-tunnelmissa ja mie hyräilin vain: ”Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu..”.

Hotellille päästyämme kävimme jo kello yhden maissa nukkumaan ja nukuimme aamuyhdeksään, eli valtavan pitkät yöunet meidän lepolomallamme. Tänään lauantaina on ollut lähes normaali pikkujoulujen jälkeinen päivä; uikkarit jalassa on pelailtu uima-altaalla Unoa ja muisteltu eilistä. Ravintolassa ollaan välillä käyty juomassa oman jääkaappimme antimia, kuten täällä näyttää olevan tapana.