sunnuntai, 18. marraskuu 2012

Loppuyhteenveto

Nyt olemme viettämässä viimeistä lomapäivää Singaporen Value Thompson-hotellin uima-altaalla. Vain yksi on joukosta poissa. Ei, tällä kertaa se ei ole Nikolai, vaan MixMax-Mika nukkuu vielä huoneessa, koska meillä meni eilen viimeisen illan vietto jonkun verran pitkäksi. Nikolailla sitä vastoin on jo näin aamukymmeneltä täysi otto päällä. Tietysti auringonotto. Tässä altaalla on vielä kolme muutakin ihmistä, tällä kertaa naisia, mutta jos yhtään vanhat merkit paikkaansa pitävät niin kohta olemme me Suomipojat keskenämme. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta lämpötilan ollessa varjossa jonkun verran yli 30.

Eilen illalla lyötiin vähän nippuun matkamme antia, ja ainakin mie sain sen kuvan, että kaikki olivat olleet erittäin tyytyväisiä matkan antiin kaikin puolin. Paljon on nähty ja koettu, mutta paljon jäi vielä näkemättä ja ennen kaikkea kokematta. Jos tällä reissullamme avartui hiukkasen myös lompakko, niin huomattavasti enemmän avartui maailmankuva. Singaporessa näkee mitä kaikkea hienoa rahalla saa ja Indonesian puolella näimme mitä kaikkea rahan puute aiheuttaa. Tästäkin hotellin altaalta, joka sijaitsee seitsemännessä kerroksessa, katsottuna näkyy kymmeniä ellei satoja pilvenpiirtäjiä ja kaduilla huristelevia Ferrareja, Lamborghineja ja Civiceja. Singaporessa on täystyöllisyys ja valtio takaa asunnon kaikille. Singaporen bruttokansantuote per asukas on 45000 eur, Suomen 35000 ja Indonesian 4500. Indonesian puolelle mentäessä tuntui kuin olisimme matkanneet ajassa vähintään 50 vuotta taaksepäin. Köyhyydestä ja materiaalisesta puutteesta huolimatta ihmiset tuntuivat elävän siellä kohtalaisen tyytyväisinä elämäänsä. Näimme taas kerran ettei kaikkea voi mitata rahassa.  Matkamme olisi ollut jonkun verran tylsempi jos olisimme käyneet vain Singaporessa tai vain Bintan/Batamissa.

Edelleen en voi olla ihmettelemättä miten hyvin kaikki on reissullamme sujunut. Mitään kommelluksia ei ole ollut, ei sairastumisia, mitään ei ole varastettu, ketään ei ole huijattu jne. Tietysti Singaporessa on niin tiukat lait ja kovat tuomiot, että täällä voi turisti melko huoletta tohottaa menemään pienessä sievässäkin, mutta Indonesiassa olisi luullut jotain ongelmia tulevan vastaan johtuen suuresta elintasoerosta paikallisten ihmisten ja Suomen valtion virkamiehen välillä. Ehkäpä tuo ihmisluonne täälläpäin maailmaa on vain hiukan erilainen verrattuna esim. meidän itäisen naapurimme ihmisiin. Tai vaikka meihin suomalaisiin. Olen ihan varma, että jos tällä tavoin olisimme pari viikkoa hilluneet Lappeenrannan yössä, niin kahinoita olisi varmasti ollut. Jos ei muusta niin työkavereiden kanssa työasioista.

Kuten ennakkoon arvelin, työasioita ei täällä juurikaan puitu. Yhden suullisen huomautuksen jouduin Matsille antamaan kun hän meinasi innostua puimaan työjuttuja. Harrylle riitti yleensä pikku mulkaisu ja hän tajusi vaihtaa puheenaihetta. Kaukon ja Mixun välisistä työkeskusteluista en niin välittänyt, kun en niistä mitään ymmärtänyt, sen verran oli herroilla silloin salausta päällä puheessaan.

Ryhmämme koostumus oli kyllä ehdotonta huippuluokkaa.  Veljeni Kauko kyllä eilen väitti, että tällä pariviikkoisella meille kävi samoin kuin Deerhunter-elokuvassa. Joka äijä muuttui ja/tai paljasti todellisen minänsä. Mie taas väitän, ettei kenenkään käyttäytyminen yllättänyt minua.

Harry oli oma loistava itsensä; tulee toimeen kaikkien kanssa kansallisuudesta riippumatta, osaa nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta, kamera käy salamannopeasti ennen kuin muut edes tajuavat mitä mies kuvaa. Ja aurinkoa, sitä Harry palvoo. Se näkyy kyllä nyt herran rusketuksestakin, mies näyttää ihan paikalliselta, paitsi että on reilut puolimetriä pidempi. Tietämättömille tiedoksi, että Harry the Bush (=puska) -taiteilijanimi ei tule genitaalialueen karvoituksesta vaan on ihan ammatillinen.

Ribo ei ole koskaan mikään porukan äänitorvi, mutta mukana jutussa kuin jutussa omalla persoonallisella tavallaan. Jo totuttuun tyylinsä töksäyttelemällä hän esitteli jyrkkiä mielipiteitään.  Ribon äänekäs haukotus rikkoi mukavasti/inhottavasti hiljaisuuden muun porukan ollessa vaipumassa uneen tai nirvanaan. Ribo oli yksi niistä, jonka Lumia –pannu jyskytti lannissa tunti toisensa jälkeen. Ribo piti muuta porukkaa tietoisena Suomen tilanteesta joskus ehkä vähän liiankin tarkkaan.

Mats. Mitä voi odottaa mieheltä, joka omaa ruotsalaisen jääkiekkoilija-postimiestaustan. No siltähän voi odottaa mitä vaan, mutta olisin mie odottanut että postimerkkejä hän olisi jostain löytänyt. Mutta ei, kortit meinasi jäädä lähettämättä. Entisen ruotsalaiskiekkoilijan homoeroottissävytteiset puheet olisivat vieneet Matsin pitkään linnatuomioon Singaporelaisessa vankilassa, mikäli paikalliset viranomaiset olisivat vähän paremmin osanneet meidän kieltämme.  Ajoittain Mats yritti Samsungillaan kestää meidän Lumia-miesten tahdissa, mutta aika onnetonta oli räpellys. Aurinkoa Matskin jaksaa palvoa yli kaiken ja on osaava löytämään hyvät, mutta kalliit ravintolat.

Mixu oli aivan odotetunlainen. Perhe aina etusijalla. Saimme kuulla loputtomia tarinoita Mixun lapsista ja vaimosta. Ajoittain Mixu ajautui myös keskusteluihin paikallisten kanssa ja sitä vasta hauskaa olikin seurata kun kielimuurit murenivat. Reissun loppua kohti taisi koti-ikävä alkaa vähän vaivata, koska Mixun tahti vähän hyytyi. Ensikertalaiselta idän matkaajalta kuitenkin kiitettävä suoritus.

Mikään Nikolainkaan kohdalla ei yllättänyt. Reissun alussa Nikolai oli omimmillaan touhutessaan aina muuta mitä me muut. Bintanissa Nikolai rauhoittui ja osasi todella nauttia Bintanin rauhasta. Ensimmäinen reissu tänne itään ei varmasti jää viimeiseksi. Sen verran tuntui idän eksotiikka kolahtavan Nikolain herkkään sieluun ja jäihän se tuliaisvaimokin vielä hankkimatta. Ja tuolla systeemillä kyllä jää tulevaisuudessakin. Ettei vaan Kiinaan mies suuntaa seuraavaksi kun on osoitteet ja puhelinnumerot tiedossa.

Reissun loppuvaiheessa porukkaamme ilmestyi Kortti-Kake. Tämä lisänimi ei tullut missään nimessä Uno pelin tuoksinassa vaan Chinatownin sokkeloisilla kujilla, jossa arvometalleja kaupataan meille niin edulliseen hintaan. Siinä Master murisi ja Visa vikisi kun veljeni Kauko sijoitteli pääomiaan kultaan. Kaukon loistava tilannetaju hauskuutti meitä monesti, mutta ajoittain sama juttu kuultiin loppuillasta muutaman kerran liikaa, mutta pantaneen se nestehukan piikkiin. Joskus tuntui, että Kauko on vanha Vietnamin sodan veteraani kun hän kertoi paikallisille tietojaan Saigonin yöelämästä.

Ja mie. Mie otin välillä omaa aikaa itselleni ja puuhailin omiani, mutta harmittavan paljon tuli kyllä vietettyä aikaa tämän porukan kanssa. Hauskaa oli näiden veijareiden kanssa, mutta katselkaa itse näitä punoittavia äijiä punaisine silmineen reilut pari viikkoa, niin tiedätte mitä se on.  Kyllä sitä välillä tekee mieli nähdä muutakin. Miun ”huono” puoli on se, etten jaksa kitata kaljaa ihan keskivertotahtiin ja jouduin hohhailemaan omiani kun pojat vähän väliä päättivät ottaa yhden välioluen. Myös rahan käytössä oli meillä pieniä eroja; esimerkiksi kun illalla mikään ei maksanut mitään, niin aamulla pojat päättivät säästää viittä euroa ja ottaa täksi kotiinlähtöpäiväksi vain yhden huoneen myöhemmällä uloskirjautumisella ja luovuttaa kaksi huonetta pois klo 13.00. Nyt sitä ollaan 7 miestä matkalaukkuinemme 8 neliön kopperossa odottelemassa 5 tuntia kentälle lähtöä. Kyllä kannatti säästää.

Kokonaisuudessaan reissumme oli hieno ja porukka loistava. Uusista reissuistakin puhuttiin; esille nousi ainakin Filippiinit, Vietnam, jopa Uusi-Seelantikin joltain asiantuntemattomalta sekä tietysti Kiina. En mie poissulje mitään mahdollisuutta, mutta just nyt tuntuisi että seuraava kohde voisi olla särä Lemillä ja tietysti siinä museolla. Kippurasarveen en näiden veijareiden kanssa nyt lähtisi kun sieltä saa sitä ”kalijaa”.

torstai, 15. marraskuu 2012

Kaljanjuontia, sanastoa, elintasoeroja, virkavapautta ym.

Nyt ollaan jättämässä Batam taakse ja istutaan kantosiipialuksessa matkalla takaisin Singaporeen. Tällä kertaa pojilla on käsimatkatavaroissa sen verran tölkkejä, ettei Bintan-Batam siirtymän kaltaista katastrofia seuraavan 70 minuutin aikana pääse tapahtumaan. Nestetasapainosta huolehtiminen näissä lämpötiloissa on tavattoman tärkiää eikä koetun perusteella edes kovin vaikiaa. Alustavasti tuossa aamulla laskeskeltiin, että oluen kokonaiskulutus reissumme aikana on jossain tuolla 1200-1500 tölkin eli 400-500 litran haarukassa. Kun joukkoomme mahtui minunkaltaiseni olutta vain äärimmäisessä hädässä juova outolintu ja muidenkin kulutusmäärissä on eroja, täytyy joidenkin poikain todella ottaa väliolutta ihan riittävä määrä, mutta tietysi kohtuudella.  

Batamista löytyi myös kauppa josta sai jotain siiderin ja breezerin välimuotoa, Mix Maxia. Niinpä joukkoomme ilmestyikin MixMax-Mika. Myös Boxbox-Mika nimi oli käytössä, mutta eri henkilöllä. Boxboxin merkitystä en tässä rupea tarkemmin selittelemään, mutta sen paljastan, ettei se liity nyrkkeilyyn vaan pikemminkin fyysisiin ominaisuuksiin ja ulkoiseen habitukseen.  Me valkoihoiset olemme paikallisella kielellä bulibuleja ja putiputi on sitten jotain sellaista, mitä emme kokeilleet, vaikka tarjontaa oli kohtuu edulliseen hintaan houkuttelevissa pakkauksissa. Tässä oli lyhyt oppimäärä indonesian kielestä. Tällä pärjää tai ainakin me pärjäsimme tosi pitkälle. Eilenkin illalla hyppäsimme taksiin ja kuskin kysyessä ajokohdetta kerroimme sen olevan bulibuli-restorantti ja perille päästiin. Näillä käymillämme saarilla englannin kieltä osaavat aika harvat ja yleissivistys monella on aika olematonta, mutta molemminpuolisella ystävällisyydellä ja kärsivällisyydellä pärjää pitkälle.

Elintasoerot näillä Indonesian saarilla ovat hirvittävät. Toisilla on hienot autot ja hienot talot kun taas toisilla ei rottia vilisevissä slummeissa ole kerta kaikkiaan yhtään mitään. Usein liikkuessamme Batamissa taksilla oli punaisissa liikennevaloissa seisoessamme pieniä lapsia kävelemässä soittaen pieniä leikkikitaroita. Kerran eräs englantia osaava kuski kertoi näiden lasten olevan orpoja, joiden ainoa keino selvitä seuraavaan päivään on kerjätä rahaa liikennevaloissa. Minkäänlaista sosiaaliturvaa ei täällä ole. Se ajaa hyvinkin nuoria lapsia myymään itseään. Kyllä meillä Suomessa on asiat hyvin ja meidän pitää miettiä onko hirveä katastrofi, jos palkkamme ei olekaan ilmestynyt tilillemme 15. päivä klo 00 tai jos emme saa parturiaikaa huomiseksi.

Tähän asti reissumme on sujunut erittäin hyvin, järjestelyt ja aikataulut ovat pitäneet, sairastumisia lukuun ottamatta pieniä vatsanväänteitä, auringon polttamia ja Harryn tuoliin potkaisemaa varvasta ei ole ollut, isompia kommelluksia eikä riitoja ei porukkamme ole saanut aikaiseksi. Herja lentää ja kuittia tulee, mutta ryhmä on sen verran samanhenkistä, että meillä on oikeasti ollut kivaa yhdessä. Budjetitkaan eivät tiettävästi ole pahasti ylittyneet. Indonesian saarilla oli kaikki halpaa eikä Singaporessakaan ihan vielä olla Suomen hinnoissa.

Ajattelimme, että voisimme jatkaa lomaamme vielä muutaman kuukauden virkavapaudella, mutta en ikävä kyllä päässyt läppärilläni web-järjestelmään tekemään virkavapaushakemuksia. Voisikohan Johanna hoitaa homman? Tai no olkoon, Matsilla on kuulemma jotain tärkeää tekeillä kotona, joten hänen ainakin on tultava käymään Suomessa. Kauko antoi eilen illalla perheelle ohjeet Skypen käytöstä, joten heidän perheen asiat pystyisi nyt hoitamaan täältäkin kunhan vaan laittaa ”myllyt päälle” ja ”lannit jysykyttämään”. Harry ja Ribo haluaisivat nähdä Saipan menestyskulkua ihan livenäkin. Ja Mixun pitäisi tulla laskemaan lapset ja viettämään laatuaikaa vaimon kanssa Hanhijärvellä. Nikolain on käytävä Haaparannassa nuuskan haussa ja miun tultava realisoimaan omaisuuteni ja kysymään rakkaimmiltani lupaa uudelle matkalle. Eli kyllä me tulemme ainakin käymään Suomessa ennen virkavapauttamme. Tietysti yksi pikkuasia on hoitamatta; tuo taloudellinen puoli. Pojat luottavat Kenon ja Loton voimaan, mutta mie teen tänään kunnon tilin Lahden raveista.

tiistai, 13. marraskuu 2012

Faciliteetit kunnossa, thai-hieronnan parantava voima ja erilainen "nuori"

Tätä kirjoitettaessa ollaan jo vietetty pari päivää Batamissa. Siirtyminen Bintanin saarelta kantosiipialuksella Batamiin tapahtui yllättävän kivuttomasti. Bintanin hotellimme järjesti meille bussikyydin satamaan, jossa meitä oli vastassa opas, joka johdatti meidät oikealle laiturille, osti liput ja ohjasi oikeaan alukseen. 10 pistettä Bintan Agro Beachille järjestelyistä, joita emme olleet tilanneet emmekä myöskään mitään niistä joutuneet maksamaan. Itse ostimme vielä ennen katamaraaniin nousua pakollisen kaiken kattavan vakuutuksen merimatkaamme varten 2000 rupian (1,60 eur) hintaan. Jos olisimme Javan mereen matkalla vajonneet, olisi tämä vakuutus ihan varmasti turvannut omaisillimme taloudellisesti turvatun loppuelämän. Merimatka meni kuitenkin onnellisesti. Olimme varmasti ensimmäiset suomalaiset kyseisessä aluksessa ja tuskin niin hirveän usein edes valkoihoisia on tässä aluksessa matkustanut. Edes olutta ei ollut merimatkan ratoksi saatavilla, mikä järkytti syvästi joitakin porukkamme jäseniä. Ajatelkaa lähes tunnin ”risteily” ilman olutta! Mutta yllättävän hyvin pojat kestivät.

Jännittyneinä matkasimme Batamin satamasta kohti hienoksi kehumaani BCC Hotellia (http://www.thebcchotel.com).  Pelkäsin, että joudumme pettymään, mutta onneksi olin väärässä. Hotelli on ihan kiva saunoineen ja uima-altaineen. Meillä on käytössämme 138 neliön huoneisto johon kuuluu 3 makuuhuonetta, olohuone, keittiö, pari kylpyhuonetta ja yksi wc ilman suihkua. Fasiliteetit ovat siis kunnossa.  Hotelli on kohtalaisen keskeisellä paikalla, siis sykkeessä, kuten meillä on tullut tavaksi sanoa. Tämä syke vei ensimmäisenä iltana minut, Mixun ja Matsin mennessään muiden jäädessä hotellille ”mamoilemaan”, yllätykseksemme edes veljestäni Kaukosta ei ollut lähtijäksi. Meillä menikin sitten kaupungilla pikkutunneille asti kun minäkin tapasin pitkästä aikaa vanhan ystäväni Jim Beamin. Mixu ja Mats näyttivät paikallisille biljarditaitojaan vakuuttamatta ketään. Miulla olikin sitten eilisaamuna ihan pikkuruista afterdagenia, jonka korjaamiseen keksin oivallisen keinon: thai-hieronta.

Monen suomalaisen korvissa thai-hieronta kuulostaa joltain likaiselta syntiseltä ja mieleen tulevat lehtien mini-ilmoitukset, joissa ”uusi tyttö” tarjoaa nautinnollista hierontaa. Oikeasti kunnon thai-hieronta on todella nautinnollista, mutta siihen ei liity mitään syntistä. Sain Mixun houkuteltua mukaani ja hyppäsimme taksiin kertoen tarpeemme. Taksikuski vei meidät ensiksi todella hienoon hierontasalonkiin, jonka katsoimme liian prameaksi meille. Seuraavaksi suhari kuskasi meidät sellaiseen toisenlaiseen hierontapaikkaan, jossa oli puolenpäivän aikoihin 30-40 nuorta tyttöä odottelemassa ”hierottavia”. Tämäkään ei luonnollisesti ollut se paikka mihin halusimme. Kolmantena löytyikin sitten se meille sopiva thai-hierontapaikka. Siellä valitsimme esitteestä kahden tunnin thai-hieronnat hintaa 160 000 rupiaa eli  n. 13 euroa. Vastaanoton naiset katselivat meitä hiukkasen epävarmoina. Kysyin onko meillä joku ongelma ja he vastasivat meidän olevan liian isoja heidän pienille hierojilleen. Tässä varmistui, että kyseessä oli todellakin vain hierontapaikka, jos kyseessä olisi ollut jotain syntisempää, ei minua varmasti liian isoksi olisi epäilty.  Lopulta meidät kuitenkin hyväksyttiin asiakkaiksi ja nousimme toisessa kerroksessa olevaan hierontasaliin, jossa oli toistakymmentä hierontapistettä verhoilla eroteltuina. Mixu ja  minä pääsimme vierekkäisille verhoilla erotetuille patjoille, jonne meille tuotiin hierontahousut. Joskus Thaimaassa ollessani repeytyivät salongin suurimmat housut niitä pukiessani, mutta nyt yllättäen löytyi minullekin riittävän isot pökät. Siinä patjalla pötkötellessäni odotellessani hieronnan alkua, kävi varmaan koko salongin henkilökunta ihastelemassa verhon raosta suomalaisen miehen ruumin kokoa ja kauneutta, samat ihastuneet huudahdukset kuuluivat heidän ihastellessaan naapuripatjalla köllöttelevää Mixua. Nämä paikalliset kun ovat tuollaisia 140-160 -senttisiä ja painavat jotain 40-50 kiloa, niin olemmehan me erikoisen näköisiä otuksia täällä, jos ja kun olemme sitä Suomessakin.

Lopulta hierojakseni tuli nuorehko pieni nainen ja ajattelin, että tuleekohan tästä mitään. Homma alkoi perinteisesti jalkojen pesulla, joka miulle on aina pirun hankalaa, koska kutian niin kovasti.  Tällä kertaa siitä selvittiin ilman että olisin potkaissut hierojaa tai kaatanut pesuvadin.  Yllätykseni oli suuri, kun hierojatar aloitti työnsä. Hänellä oli kokoonsa nähden valtavat voimat, joilla hän osaavasti kehoaan hyväksikäyttäen väänteli ja käänteli minua kuin pikkupoikaa. Englantia hierojani tuntui osaavan seuraavat työlleen ominaiset sanat: mister, stronger?, good?, pain?, thankjuu, gingertea. Mitään kovin syvällisiä keskusteluja ei siis hierontasession aikana käyty. Verhon takana kuulin käytävän seuraavan keskustelun: ”Pain?” ”No…. little… ai saatana ku koskee, tällä on valtavat näppivoimat.” Meille oli siis varattu 2 tunnin hieronta, mutta ehkä suuret lihasmassat vaativat enemmän aikaa, koska hierontamme kestivät 2 tuntia 20 minuuttia. Hieronnan päätteeksi nautimme inkivääriteet ja olimme sen verran tyytyväisiä palveluun, että annoimme jopa 3000 rupiaa tippiä per ukko.  Hieronnan jälkeen oli olo todella hyvä ja aamulla orastanut krapula tipotiessään. Suosittelen oikeissa thai-hieronnoissa käyntiä kaikille.

Ilta menikin sitten taas perinteitä kunnioittaen; saunominen, kaljan juontia, härskejä puheita ja kortin peluuta. Mie kun en oikein oluen juonnista välitä niin keskityin enemmän kortin peluuseen ja olin taas voittamaton.  Olishan se kiva saada joskus vähän vastustakin.

Tänään olimme päivän Turi Beach Resortin (http://www.turibeach.com) rannalla. Luonnollisesti kuudestaan. Nikolai on täällä Batamissa rajannut liikkuma-alueensa 150 metrin säteelle hotellista. Singaporessa ei tuntunut valtion rajat riittävän, mutta täällä ollaan hotellilla. Periaatteen mies ja oman tiensä kulkija. Nikolai oli myös päättänyt, ettei käsidesiä kannata käyttää, koska se kirvelee. Nyt Nikolailla taitaa kirvellä jossain muualla, kun muutama outo bakteeri jyllää ruuansulatuselimistössä. Meillä käsidesin käyttäjillä ei tätä ongelmaa ole ollut. Myöskään Indonesian rupioita tämä periaatteen mies ei suostunut vaihtamaan, koska täällä kuulemma pärjää Singaporen dollareilla. Tästä päätöksesta Nikolai myöhemmin joutui luopumaan ja alistuman valuutanvaihtoon. Onhan se hyvä että on periaatteita, mutta onko joka asiassa oltava valtavirran kanssa eri linjoilla?

Ennen reissuamme saimme kuulla esimieheltämme, Egyptin kunniakonsuli Gimme Gammalta (taiteilijanimi tämäkin) miten Egyptissä olisi ollut paljon paremmat sääolosuhteet reissumme aikana kuin täällä. Meille alempitasoisille virkamiehille riittää kyllä nämäkin kelit. Pitkät housut on joka miehellä pysyneet lennon jälkeen käyttämättöminä ja liiallisen auringonoton aiheuttamaa pientä ihon kuoriutumista tapahtuu kaikilla paitsi d-vitamiinin ennakkotankkaaja Ribolla. Vaikka kuinka yritti alussa lyödä 30-suojakertoimen rasvaa ihoon niin pientä palovammaa tuli. Jarnalle tiedoksi, että myös miun otsatukan alta lähtee nyt ihoa. Olet varmaan tyytyväinen. Gammalla oli tietysti Egyptissä kuninkaalliset oltavat, mutta hyvin meitäkin on täällä kohdeltu. Ainakin tähän asti.

Nyt täytyy taas lähteä sykkeeseen, joten terveisiä kaikille ja jaksamista teille, sillä olemme tulossa vielä takaisin koto-Suomeen.

lauantai, 10. marraskuu 2012

Pikkujoulujen kliimaksi - 8-senttisellä pissimässä

Sitä tuli sitten pikkujouluyönä nukuttua tämän reissun tähän asti pisimmät yöunet. Me kun olemme yleensä menneet nukkumaan Suomen kellon mukaan ja heränneet Singaporen/Indonesian kellon mukaan. Nyt näköjään alkaa pikku hiljaa tällaisilla kokeneemmillakin idän matkaajilla kroppa tarvita enemmän unta.  

Eilen olivat siis ne varsinaiset kauan odotetut pikkujoulut. Meillehän oli joka ukolle tilattu pikkujouluasusteiksi vaaleanpunaiset nahkastringit, mutta paikallisesta vaatturiliikkeestä loppui nahka Ribon stringien kohdalla ja tilauksemme peruuntui. No, hätä keino keksii. Tuolla Ameriikan maillahan jouluun kuuluu olennaisena osana lahjasukka, johon pukki käy jouluyönä pujottamassa lahjansa. Meillä ei ollut joulusukkia, mutta lentosukat olivat johon pukeuduimme ja lahjamme pujotimme. Keskimääräisesti aika vähälahjaista porukkaa ollaan, kyllä sukissa olisi ollut tilaa suuremmillekin lahjakkuuksille. Näin siis pelkästään lentosukkaan vartemme verhonneena vietimme pikkujoulupäivää hotellin alueella käyskehtien.

Tieto tänne tulostamme lienee jo kiirinyt ympäri Riau-saaristoa, koska porukkaa tulee hotelliin mustanaan meitä ihailemaan. Tai no, ehkäpä mieluummin ihmettelemään. Ihailu voi olla vähän liian rankka ilmaisu, kun bintanilainen näkee ensimmäistä kertaa suomalaisen miehen pieni lahja lentosukassaan röhnöttävän uima-altaalla. Jos ihan totta puhutaan, niin kauhistushan se on, mutta hyvin ymmärtäväisesti nämä paikalliset ovat jaksaneet meille hymyillä. Yksi vähän enemmän kokenut hotellimme työntekijä kertoi ylpeänä nähneensä aiemmin ranskalaisen ja venäläisen ihmisen, mutta me suomalaiset olemme jotain todella ainutlaatuista.

Varsinaiseen hulinaan tunnin ajomatkan päässä olevaan saaren pääkaupunkiin Tanjung Pinangiin päätettiin lähteä illalla. Vuokrasimme auton kuljettajineen 9:ksi tunniksi puoli seitsemästä puoli neljään. Hotellin respassa vähän ihmeteltiin, että mitä hittoa me teemme Tanjung Pinangissa yöllä kun siellä kaikki menee jo iltakymmeneltä kiinni. Pari yökerhoa saattaa olla pidempään auki, oli heidän arvionsa. Me taas ”tiedettiin” että kyllä 200 000 ihmisen kaupungissa on hulinaa pikkutunneille asti.

Pääkaupunkiin mentäessä pitää olla hyvin pukeutunut, joten riisuimme lentosukkamme ja panimme parasta päällemme. Itse ainakin huomasin, ettei lentosukkani ollut löysistynyt yhtään miehuuteni verhona, kyllä se vielä kotilennolla pohkeita tukee. Harryllä voi olla vähän siinä ja siinä.

Autoon varasimme vähän matkaevästä, mikä olikin oiva ratkaisu. Paikallisista ABC-liikennemyymälöistä ei haetakaan mäyräkoiraa janon yllättäessä kuten meillä koti-Suomessa.  Luonnollisesti kuljettajamme ei juurikaan osannut englantia, mutta osasi viedä meidät kaupungin sykkivään sydämeen. Torille. Ja kello kahdeksan illalla. Heti auton ovet avattuamme alkoi huuto kuulua pimeältä torilta. Suurin piirtein samanlainen meteli varman olisi jos Rolling Stones nousisi lavalle aloittelemaan Wembleyn keikkaansa. Ensimmäisinä luoksemme ryntäsivät todennäköisesti äiti ja tytär, iät jotain 25-85 vuotta. Molemmilla oli suuhygienistillä käynnit jääneet jostain syystä väliin ja ikenet kuin HK:n siniset,  paitsi että verestävän punaiset. Pian huomasimme, että tämä pk-yrittäjäperhe tarjosi torilla monenmoista palvelua. Meillä oli tietenkin kupla otsassa joka jannulla ja tiedustelimme mahdollisuutta päästä miestenhuoneeseen. Yhteistä kieltähän ei ollut, mutta tulimme heti ymmärretyiksi johtuen varmaan yleismaailmallisista ”helvetinmoinen kusihätä”- eleistä. Tämä nuorempi huonohampainen lähti ohjaamaan meitä torin halki kohti eräänlaista ”ihmisasumusta”. Painuimme sisään kämppään, joka oli sanalla sanoen hirvittävä. Veljet ottivat valokuvia keittiöstä ja ”WC”:stä, mie en pystynyt, koska miulla oli täysi työ olla oksentamatta. Sen keittiön nähdessäni totesin oman, joskus ehkä vähän sekaisen, keittiöni olevan kliinisyydessään leikkaussaliluokkaa. (BTW toivottavasti koskaan en joudu Bintanilaiseen leikkaussaliin). ”Olohuoneessa” katsoi perheen aikamiespoika tv:tä hirvittävän likaisella patjalla maaten ja katsettaan meihin nostamatta. Oli kai aivan tavanomaista, että 7 vierasta miestä käy heillä ilta-uutisten aikaan kusella. Ei meillä. Vessassa oli puolen neliön posliinilevy lattiassa ja siinä halkaisijaltaan 10 sentin reikä, johon me pojat tähtäilimme. Kyllä meillä oli aivan loistava osumatarkkuus aiempiin toimenpiteiden suorittajiin verrattuna. Seinät olivat nimittäin paskaisia, kirjaimellisesti. Tästä kokemuksestamme talon isäntä tuli pihamaalla meiltä verottamaan 1000 Indonesian rupiaa per virtsa eli n. 8 senttiä henkeä kohden. Sosiaalisessa mediassa liikkuu kuvia tästä edellä mainitusta asumuksesta. Virheellisesti siellä saattaa olla mainintoja, että olisimme syöneet tällaisessa paikassa. Emme ole, kyllä meidän kanssa voi vielä olla kanssakäymisessä ilman pelkoa hepatiitti- yms. tartunnasta.

Taas yhtä kokemusta rikkaampina suuntasimme kohti autoa. Siellä olikin perheen vanhaemäntä loihtinut toripöydälleen olutvalikoimaa meitä houkuttelemaan. Tätä houkutusta veljet eivät voineet ohittaa, joten päätimme ottaa pikaiset pivat. Seuraava houkutus olikin taas todella helppo ohittaa. Perheen 15-17 –vuotias tytär oli puettu leopardikuvioiseen minihameeseen ja käsketty tekemään oma tehtävänsä perheen varainhankinnassa. Säälittävää. Todella. Ostimme tytölle limpparin ja jatkoimme matkaa.

Kuskimme ohjasi meidät johonkin hotelliin, jossa oli karaoke. Sain Harrin ja Matsin revittyä sieltä ulos aika nopeasti ilman isompia vahinkoja. Sitten alkoikin olla pikkujoulupäivällisen aika. Selvittelimme kuljettajamme ja erään ystävällismielisen englantia osaavan baarinpitäjän kanssa mistä voisi löytyä meille sopiva ruokaravintola, siis kaupungin paras. He ehdottivat jotain kiinalaista, joka oli kuulemma kaupungin paras. Sinne siis. Ulkoisilta puitteiltaan ravintola oli ihan hieno, joten odotimme kuola suupielistä valuen juhlapäivällistämme. Ei kinkkua, ei kalkkunaa, ei laatikoita, ei edes lipeäkalaa vaan kanaa eri muodoissa ja Nikolaille tietysti simpukoita. Saatuamme annoksemme totesimme, että tehomaatalous ja geenimanipulointi ei ollut vielä ehtinyt Tanjung Pinangiin. Nämä kanat olivat todennäköisesti kuolleet nälkään tai ainakin kärsineet lihasrappeumasta koko elinikänsä. Luiden päällä oli nahka ja nahan päällä kastiketta. Vau! Energianpuutteesta jo lähes puolikuolleena mie päätin syödä pikkujoulukana-annokseni luineen. Nikolai jätti jostain syystä simpukankuorensa syömättä. Onhan se yleensä syönyt kaiken mitä eteen kannetaan.

Jollain lailla ravittuina lähdimme etsimään yökerhoa. Kuskimme ajoi meidät hienoon Ashton-hotelliin, jonka kellarikerroksesta löytyikin yökerho, jossa paikallinen bändi soitteli helvetinmoisella volyymilla tyhjälle salille. Paikassa oli vähän rahastuksen maku, joten suoritimme näyttävän ulosmarssin ilman hankintoja. Naapurihotellin yökerhossa oli vielä kovemmalla volyymillä soittava bändi ja ei ihan niin kova rahastuksen maku, mutta päätimme jättää senkin paikan ilman meidän rupioitamme vaikka kaikki paikalla olleet (4 tyttöä) meitä jostain syystä kovasti pyytelivät jäämään.

Seuraavaksi päätimme lähteä paluumarssille kohti hotellia. Pojat halusivat vielä matkaevästä, jota löytyikin jo kolmannesta kioskista. Kotimatkalla oli pikkujoulutunnelma bintanilaisittain parhaimmillaan kun Ribo ja Kauko lauleskelivat: ”Herkkua on siellä monenlaista, kuiske kuuluu miltä ruoka maistaa…”. Edes Mixu ja Nikolai eivät olleet kovin ratiritiralla-tunnelmissa ja mie hyräilin vain: ”Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu..”.

Hotellille päästyämme kävimme jo kello yhden maissa nukkumaan ja nukuimme aamuyhdeksään, eli valtavan pitkät yöunet meidän lepolomallamme. Tänään lauantaina on ollut lähes normaali pikkujoulujen jälkeinen päivä; uikkarit jalassa on pelailtu uima-altaalla Unoa ja muisteltu eilistä. Ravintolassa ollaan välillä käyty juomassa oman jääkaappimme antimia, kuten täällä näyttää olevan tapana.

torstai, 8. marraskuu 2012

Mikit suussa - joskus se vaan koskettaa niin syvältä

Pakko päivittää taas blogia, koska yhden vuorokauden aikana ehtii tapahtua niin paljon. Toivottavasti tämän illan kokemukset eivät traumauttaneet kovin monelta koko loppuelämää.

Eilinen ilta meni seurueemme viiden jäsenen istuskellessa hotellin ravintolassa, parin etunimeltään samannimisen nukkuessa matkan aikana kertyneitä univelkojaan pois. Tarjoilu pelasi, hotellihuoneen jääkaapista haettiin virvokkeita tarpeen mukaan. Ravintolassa ei ollut muita asiakkaita ja henkilökuntakin oli vain helpottunut kun hoidimme tarjoilumme itse. Tämän ravintola-illan jälkeen siirryimme ”jatkoille” huoneisiimme.  Naapurihuoneen Ribon ja Harryn jatkoista en tiedä, mutta meidän huoneessamme Kauko, Mats ja mie pidimme pienimuotoisen esimiespalaverin, tietenkin työasioista puhumista kaikin tavoin vältellen. Ehdottelin joskus kolmen jälkeen jo kellokortin ulosleimausta, mutta veljet halusivat kuitata vielä muutaman ylityötimman.

Tänä aamuna heräsimme aamupalalle virkeinä ja totesimme auringon paistavan lähes pilvettömältä taivaalta. Yes!!! Indonesialainen aamiainen, sitten pari kuppia Juhla Mokkaa ja konjakkia (lääkkeeksi), ja sitten altaalle rasvailemaan itseämme. Kylläpä suomalainen mieskeho osaa olla kaunis oikein kiiltäväksi rasvattuna. Ihan vähän vaan ihaillen paikalliset katsoivat meitä miun ja Matsin hieroessa toisiimme aurinkorasvaa. Matsilla on hiukka erilainen käsitys kuin minulla miesruumiin strategisista alueista, siis aavistuksen vapaamielisempi. Johtunee niistä Ruotsin vuosista.

Kyllä se tarttui. Siis aurinko. Muutaman tunnin jälkeen alkoi ukko kuin ukko punoittaa. Ja pelkästään auringonotosta. Paremmin täällä ruskettuu kuin marraskuisessa Suomessa. Iltapäivällä tuli sitten kunnon ukkoskuuro. Sadepisarat olivat löylykauhallisen kokoisia,.... tai no ehkä vähän pienempiä. Yritetään pysyä totuudessa. Eihän me koskaan liioitella saati sitten väritetä muuten juttujamme. Todellisuudessa sensuroimme näitä kokemuksiamme, ettei kukaan vaan tuntisi kateutta. Sade ajoi meidät päiväunille, jotka jossain määrin tulivatkin tarpeeseen.

Iltaruokailun jälkeen alkoi sitten tapahtua. Harry löysi karaokebaarin. Mats vanhana Kara-Åken ystävänä oli heti kybällä mukana.  Me muut odotimme kauhunsekaisin tuntein mitä tuleman piti, eikä pelkomme olleet aivan turhia. Harryn ja Matsin duo aloitti settinsä U2:n Onella, siinä oli kuulemma vähän vaikeat sanat. Miun mielestä myös melodia oli pikkuisen vaikea tälle duolle. Cyndi Lauperin Time After Time sai jo osan yleisöstä syttymään, miulta paloi peukalo kun heiluttelin sytkäriä veljien laulun tahdissa. Se kosketti tosi syvältä. Harry ja Mats olivat aivan liekeissä, siis henkisesti. Minä fyysisesti. Se ei vielä riittänyt; Scorppareiden Holidaysta tuli Gregoriaaninen kirkkolaulusovitus. Se sai jo paikalla olleet indonesialaistytöt riisumaan huivinsa. (Indonesiassa ollaan pääosin muslimeja, joista osa pukeutuu uskontonsa mukaisesti. Osa tuntuu olevan vähän vapaamielisempää porukkaa tuon pukeutumisen suhteen). Mie jo hetken meinasin heittää nimikkobiisini Bon Jovin It’s My Lifen. Siihen kun olisin perään tulkinnut encorena Frankie-boytakin pehmeämmin My Wayn, olisi saattanut muslimitytöiltä lähteä muutkin vaatteet, joten maltoin mieleni. Ei edes Matsin kannustushuuto (lienee tämäkin perua Ruotsin vuosilta): ”Nyt jätkät mikit suuhun!” saanut minua mikin varteen. Bintanin kovin duo kajautti vielä Scorppareiden Wind Of Changen. Kaukolla on kuulemma siitä biisistä kotona vähän toisenlainen versio, velipoika ei osannut äkkiseltään arvioida kumpi versio on parempi. Kyllä tämäkin versio sai Kaukon stagelle vähän jammailemaan. Abban Winners Takes It All tyhjensi sitten salin lopullisesti, jopa karaokeisäntä kertoi lähtevänsä etsimään muita hommia.

Nyt sitten tultiin tähän ”eiliseen” hyväksi todettuun raflaan.  Musiikit tulee nyt allekirjoittaneen läppäriltä, mutta korvissa vielä soi poikain tulkinnat. Toivottavasti uni tulee vielä jossain vaiheessa silmään eikä painajaiset näistä esityksistä jatku kovin montaa viikkoa.